En sano:
tämä aikamme,
sillä aina
on Ihmisyys
isketty kirveen terän alle,
nuolen kärkeen,
se on aina tallattu
tasatahtiin
marssivien saappaiden alle,
kuristettu panssarivaunujen telaketjuihin,
silvottu ohjuksin
ja haudattu ahneuden ja vallanhimon
pohjattomiin kammioihin.
Sanon: sinä ihminen.
Mutta aina jossakin
nousee hän,
joka ei
vaikene,
käännä katsettaan pois.
Ja kasvaa uusi oras.
Sanon: sinä
Ihminen
© AilaKaarina
Hiljaisten puiden polkua
käy syksy kohti ikkunaani.
Puut kumartavat,
sateessa lehdet soihtuina
värähtävät tuulen huutoon,
särähti lasi
© AilaKaarina
Kuuntelen
puiden hiljaista puhetta,
kaareutuva vihreys
on todellinen
kuin on maailma
täynnä kuoleman tantereita
ja kärsimystä.
Jaksaakseni
minussa lepää nyt vain
ilo,
ja puiden kauneus
© AilaKaarina
(Runotorstain sivulle haasteeseen Kesäyön unelma)
Kohdata toisen viha
silmästä silmään,
kun pakoon et pääse,
kun osuit vain tielle,
väistämättä,
kieltämättä,
mitätöimättä,
tallaamatta
syvälle haudattua miinaa
© AilaKaarina
Nainen toisena
ihmisenä
Pudota
omaan haavoittuvuuteensa,
naiseuteensa,
ihmisyyteensä,
kolmiyhteyteen,
löytää kauneinta itsessään.
Kuinka pelkäsinkään
ja piilotin haluni olla
naisihminen,
ihmisnainen,
sillä minulla ei ole historiaa,
tai jos onkin,
se on omassa historiassaan kuin lukittu lipas.
Miehen historiassa
minulla on nimi:
synnyttävä naaras
miehenvaimo
miehenäiti miehensisar
miehentytär
ja mystiikan kuolleet kuvat
pyhät mariat
pahat magdaleenat,
pelon ja vihan, uskomusten, halkaistu nainen,
en tahdo enää nähdä,
vaan naisen kaikissa
muodoissaan väreissään häpeämättömästi
synnyttämässä uutta viisautta,
ojentamassa käden toiselle ihmiselle
© AilaKaarina
Matolla puun lehti.
Astun lähemmäksi avointa ikkunaa,
katson
ohi puiden,
kultaisten lehtien yli
itseni lähemmäksi
viimeistä ikkunaa
© AilaKaarina
Ei maailmassa ole
enempää
ahneutta,
julmuutta,
kunniattomuutta,
välinpitämättömyyttä
kuin on
ihmisiä,
jotka ne
valitsevat
© AilaKaarina
