Sinä päivänä,
kun olin hyvästellyt sinut viimeisen kerran
arkkusi äärellä
pääni yli lensi alkavan syksyn
kaksi kurkiauraa vierekkäin.
Ne huusivat mennessään:
Hyvästi hyvästi! Ensi keväänä
vain toinen meistä palaa.
Minä huusin takaisin:
Oi linnut kuulkaa
minä tiedän sen jo
mutta kertokaa, minne
se toinen katoaa,
joka ei enää palaa!
© AilaKaarina
Kuolleelle kaksoissisarelleni
Pari vuotta sitten
sinä aloit kadota minulta.
Mieleeni autioitui tila
päivä päivältä suuremmaksi
kunnes nyt kun lähdit kokonaan
keräsin sinne muistot.
Katselen, kuuntelen niitä usein,
välähdyksiä yhteisestä
alkutaipaleestamme
nuoruudestamme,
vanhenemisen vuosistamme.
Olet nyt missä oletkin,
minun sydämessäni olet aina
kauniimpana kuin kukkameri, se kaunein,
aavikolla
© AilaKaarina
(Ps. Runon loppuosa on toistoa aiemmasta runostani mutta enemmän kuin kenellekään toiselle nämä sanat kuuluvat sisarelleni.)
Linkit muille sivuilleni:
https://pienettarinat.blogspot.com/
https://kuulinkaukaaketunhuutavan.blogspot.com/ (tänne kirjoitan runoni ilman välimerkkejä)
Pihlaja,
minun puuni pihlaja,
kasvattaa lehtiään,
puhkaisee pian oksansa kukkaan
ikkunani edessä,
vie näkymän tielle,
hämärtää huoneeni
keväänkesänsyksyn
loppuun asti,
saartaa minut jo nyt
syleilyynsä,
minun puuni pihlaja,
se kaikkien puu,
itsensä puu
saa minut tänään
vain kaipaamaan enemmän
ja lumen valoa
© AilaKaarina
Tämä
suru
ei mahdu
enää minnekään,
tämä suru
maailman lasten puolesta,
heidän jotka kaivavat kobolttia
meille,
jotta voimme ylvästellä
hienoilla
kännyköillämme,
sähköautoillamme,
vihreällä siirtymällä,
heidän jotka menevät nälkäisinä
nukkumaan,
heidän jotka sotien keskelle syntyvät
elävät,
haavoittuvat,
kuolevat,
Tämä suru
ei mahdu enää
minnekään
© AilaKaarina
Ei kommentteja: