Kaamos
Koivun vaitonaisuuden,
sen joka viimeisenä luovutti
tunnistan
marraskuun,
kuusten kylmät oksat lähimpänä maata,
ne tummimmat
© AilaKaarina
Kaamos
Koivun vaitonaisuuden,
sen joka viimeisenä luovutti
tunnistan
marraskuun,
kuusten kylmät oksat lähimpänä maata,
ne tummimmat
© AilaKaarina
Kaikki me sitä etsimme.
Emme halua ajatella,
että sillä olisi hinta.
Sehän kuuluu kaikille,
siellä toisessa maailmassa,
jollakin toisella planeetalla.
Täällä me tarraamme kiinni
kuka pelotta riemu sydämessä,
kuka peläten tarraa silti,
saadaksemme kokea sen
edes hetken
tässä maailmassa, missä mikään
ei mene tasan
© AilaKaarina
Vanheta niin
että säilyisi myötätunto
ja lämmin nauru,
ja niin,
ettei yksin hopeapajuni oksissa
ilta-aurinko säkenöisi
© AilaKaarina
Murheellisten päivien
houkutuslintuna
toivo
nostaa katseen ylös,
pitää pystyssä
© AilaKaarina
Säälimättä
elämä
meidät paljastaa,
haurastuvien luiden
ja ohenevan ihon alta,
suupielten viivoista,
katseesta
se juoruaa sen,
minkä kielsimme,
peitimme,
petimme,
unohdimme,
mitä rakastimme
© AilaKaarina
Se hetki,
jolloin olemme vapaita
itsestämme,
löydymme toisillemme
ilman kuvitelmaa,
onko jossain
leikkauspisteemme,
vai jäämmekö
lähelle
© AilaKaarina
En sano:
tämä aikamme,
sillä aina
on Ihmisyys
isketty kirveen terän alle,
nuolen kärkeen,
se on aina tallattu
tasatahtiin
marssivien saappaiden alle,
kuristettu panssarivaunujen telaketjuihin,
silvottu ohjuksin
ja haudattu ahneuden ja vallanhimon
pohjattomiin kammioihin.
Sanon: sinä ihminen.
Mutta aina jossakin
nousee hän,
joka ei
vaikene,
käännä katsettaan pois.
Ja kasvaa uusi oras.
Sanon: sinä
Ihminen
© AilaKaarina
Hiljaisten puiden polkua
käy syksy kohti ikkunaani.
Puut kumartavat,
sateessa lehdet soihtuina
värähtävät tuulen huutoon,
särähti lasi
© AilaKaarina
Kuuntelen
puiden hiljaista puhetta,
kaareutuva vihreys
on todellinen
kuin on maailma
täynnä kuoleman tantereita
ja kärsimystä.
Jaksaakseni
minussa lepää nyt vain
ilo,
ja puiden kauneus
© AilaKaarina
(Runotorstain sivulle haasteeseen Kesäyön unelma)
Kohdata toisen viha
silmästä silmään,
kun pakoon et pääse,
kun osuit vain tielle,
väistämättä,
kieltämättä,
mitätöimättä,
tallaamatta
syvälle haudattua miinaa
© AilaKaarina
Nainen toisena
ihmisenä
Pudota
omaan haavoittuvuuteensa,
naiseuteensa,
ihmisyyteensä,
kolmiyhteyteen,
löytää kauneinta itsessään.
Kuinka pelkäsinkään
ja piilotin haluni olla
naisihminen,
ihmisnainen,
sillä minulla ei ole historiaa,
tai jos onkin,
se on omassa historiassaan kuin lukittu lipas.
Miehen historiassa
minulla on nimi:
synnyttävä naaras
miehen vaimo
miehen äiti miehen sisar
miehentytär
ja mystiikan kuolleet kuvat
pyhät mariat
pahat magdaleenat,
pelon ja vihan, uskomusten, halkaistu nainen,
en tahdo enää nähdä,
vaan naisen kaikissa
muodoissaan väreissään häpeämättömästi
synnyttämässä uutta viisautta,
ojentamassa käden toiselle ihmiselle
© AilaKaarina
Matolla puun lehti.
Astun lähemmäksi avointa ikkunaa,
katson
ohi puiden,
kultaisten lehtien yli
itseni lähemmäksi
viimeisrä ikkunaa
© AilaKaarina
Ei maailmassa ole
enempää
ahneutta,
julmuutta,
kunniattomuutta,
välinpitämättömyyttä
kuin on
ihmisiä,
jotka ne
valitsevat
© AilaKaarina
Niitä päiviä,
iltoja,
öitä,
kun yksinäisyys
olemassaolosi riskitekijänä
saa sinut juoksemaan
peilin eteen,
puhumaan ääneen,
varmuuden vuoksi
© AilaKaarina
Kohtaaminen Sartren kanssa
Niin kuin äkkiä olisit
ollut vuosia enemmän
olemassa
kuin olit tiennyt,
hänen kertoessaan
että oli muistanut sinut hyvin,
keskustelunne, että
oli ajatellut sinua,
nähnyt sinut
jossakin joitakin kertoja,
oli katsonut sinua
© AilaKaarina
niin rakkaus minut löysi,
pyyhkäisi pois
huoneeni hämärän
varjot,
asettui minuun
valon värein
© AilaKaarina
Vastakohtia
Aamuinen kurkiaura
kuin kompassin neulankärki
kääntyi etelään.
Ääriviivasi pienenivät,
sulautuivat sateeseen
illan tultua
© AilaKaarina
Puut ovat paljaampia kuin eilen,
on niin syksyistä kaikki.
Huomenna puut paljaampina
© AilaKaarina
Kummallinen rakkauslaulu
rakastan outoa kieltäni,
voin leikkiä sillä,
pitää piilossa
tai näyttää sen salaisuudet
Rakkaani
tällä oudolla kielellä kerron
kuinka tunnen ikävää,
mutta miten tahansa
käännät kieleni
vaikka rullalle kuin papyruksen
tai käärekakun,
tuskin ymmärrät kuinka mielelläni
myös ruumiillani
sinua rakastan,
mielelläni lähetän sinulle
kielellisen suudelman,
tuskin ymmärrät
kuinka ikävää on tuntea ikävää,
kun en tiedä tunnetko ikävää vai ikävää,
jos ymmärrät etkä tunne
ikävää vaan ikävää,
annat minulle kaivatun
kaivatun ilon
© AilaKaarina
Rakastaa.
Tulla rakastetuksi.
Luopua,
menettää,
jättää,
pettää,
kärsiä,
vihata,
itkeä,
nauraa,
pyytää anteeksi,
antaa anteeksi,
myös itselleen.
Elämän pitkä oppimäärä
ihmisen lyhyessä osassa
tulla, olla ja mennä
© AilaKaarina
En halua enää
rakastua,
en odottaa
soittaako soitanko
tuleeko odottaako,
nyt nukun
tämän vaiheen yli
ja herään,
kun emme
enää sytytä kynttilöitä
yhteisellä aterialla,
paitsi pyhinä,
kun olemme
toisiimme kotiutuneet
© AilaKaarina
Tänä yönä näen
äitien sankat joukot
odottamassa nuorisoaan kotiin,
itsenikin siellä
vaeltamassa
ikkunasta toiseen
© AilaKaarina
Jos minulla olisi
taikasivellin,
maalaisin sinusta
linnun.
Siinä olisi pääskyä peippoa
varpusta korppia
käkeäkin
ja laulusi,
satakieli
© AilaKaarina
Kissa ja minä
Kissa ja minä parvekkeella,
kumpikin omalla tuolilla,
aika pysähtyy.
Iäti istumme näin
yksissä tuumin vierekkäin,
vain jos katson sitä,
se katsoo pois.
Minun silmäni siihen jäädä vois
© AilaKaarina
ei ne jäljet,
jotka elämä meihin jättää,
vaan jäljet,
jotka me jätämme
elämään
© AilaKaarina
(Koiran kuoleman jälkeen kirjoitettu ensimmäinen versio)
Joka ilta sinä odotit
yhteistä matkaa,
sukellusta metsän syvyyksiin,
kuljit vapaana menit menojasi,
mutta tulit kutsusta jos et heti
niin viimeistään,
kun olin jo varma,
että vihdoin nappasit jänösi
ja unohdit minut,
siinä vain seisoit lähelläni
kuonosi koiran virneessä.
Taas jatkoimme matkaa
sinussa minun sieluni ymmärrys,
minussa sinun mielesi eläin,
teitä ja polkuja riensi
onnellinen vapaus
Nyt olet mennyt,
enkä koskaan ennen ole nähnyt sohvaa
näin tyhjää
© AilaKaarina